Heinäkuun alussa vietimme hääpäiväämme. Yhteisiä vuosia on takana yksitoista, naimisissakin jo kahdeksan. Vaikka välillä vuodet ovat olleet raskaitakin, ovat yhdessä koetut vaikeudet tuntuneet lujittaneen rakkautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Hääpäivän aterian nautimme kotosalla. Pöytään juustoille ja kekseille päätyivät "minun ruusulautaseni" ja "hänen ruusulautasensa", molemmat kirpparilöytöjä. Tuo sinikukkainen "hänen lautasensa" on tämän kesän löytö.

Ei vaikeuksista tunnu helpolle koskaan kiittää, mutta ne saavat jälkikäteen arvioituna erilaisen merkityksen. Ylipäätään avioliittoja ajatellen tuntuu siltä, että jos vähällä luovutettaisiin ja jaettaisiin tavarat ensimmäisissä ojanpohjissa, ei koskaan päästäisi etenemään sille tasolle, jossa toiseen voi kiintyä näin vahvasti. Nyt on puolin ja toisin ehditty olla saappaat savessa kiskomassa sitä syvemmälle kulloinkin kellahtanutta ojan pohjalta pois, ja on varma, vahva luottamus siihen, että savisista saappaista huolimatta se toinen tahtoo juuri minut ja vetää rinnalleen.  Minä teen vuorollani samoin, ja hän luottaa siihen yhtä vahvasti.

Juustojen ja keksien voimalla jaksoimme odottaa pääruokaa. Teimme chilillä ja limellä marinoituja katkaravunpyrstöjä ja risottoa.

Juhlapäivä voi olla jokainen, sillä jokaikinen päivä on aihetta olla kiitollinen läheisistään ja rakkaistaan....

...aamupuuron ääressä, illalla toisen käpertyessä viereen. Silloin, kun yhdessä on saatu siivottua pienen pojan oksennukset.

Kiitos yhteisistä vuosista, rakas <3.