Meillä oli päivänmittainen joulu. Osaisinpa iloita siitä toivomatta lisää! Minä olen ollut kaksi päivää kotona sairastamassa, ja osallistuttuamme yhdessä Mummin kanssa Alexin joulujuhlaan uskoin hetken, että perheemme on jälleen jotakuinkin kunnossa kuivaa köhääni lukuunottamatta, valmiina joulun viettoon. Kun palasimme juhlasta, mies kertoi kurkkunsa olevan jälleen niin kipeä, ettei pysty syömään keiton kanssa sämpylää: Minä en jaksa! En ihan oikeasti en! Miten voi mieli olla näin maassa jatkuvasti, miksi me emme jo tästä tokene...? En omalta sairastamiseltani ole päässyt laittamaan mitään laatikoita vielä, leipomisista nyt puhumattakaan. Jouluun on viikko aikaa. VIime vuoden joulunlaitto kesti kuusi päivää, nyt meillä taitaa olla koko perhe syyspuolella ollut terve yhtäaikaa yhteensä sen kuusi päivää : (. 

Yritän olla ajattelematta, yritän olla murehtimatta. Yritän karistaa pettymyksen ja väsymyksen tunteet ja keskityn nauttimaan tästä päivästä, joka oli ennen kaikkea Alexin juhlapäivä.

Aamulla oli -15 astetta pakkasta. Viimeisiä kertoja käytössä lienee tuo kruunupipokin, sillä se ei ehkä ole enää isojen poikien pipo, -mutta lämpimämpää hattua en vielä ole kehitellyt! Aamun sinisessä hämärässä lumi narskui jalkojen alla ihanasti. Jo lumen määrästä tuli jouluolo.

Tarhamatkalla mietimme, voisivatko linnut talvella syödä näitä kauniita marjoja. Usealta suunnalta kuului kiinnostavia lumitraktoreiden työn ääniä, ja Alex ei olisi millään päässyt etenemään.

Tarhan juhlasta laitan muutaman kuvan lisää lähipäivinä, sillä kello kerkisi kiirehtiä luvattoman pitkälle tänään ja teknikka blogin päivityksessä tuntuu temppuilevan. Huomenna täytyy jaksaa töihin!