Kolme vuotta olen hannannut. Kolme vuotta olen keksinyt tekosyitä. Kolmena vuonna olen uinut keväällä aikaisin ja syksyllä myöhään, maksanut avantouintiseuran jäsenmaksua ja vältellyt talviuintia.

Kauan ennen Alexia kokeilin kerran ja siitä se kylmän kelin uinti oikeastaan lähtikin, kokemus tuntui niin hyvälle. Sen kerran jälkeen kuitenkin pääsin saunaan. Sitten Alexin synnyttyä piti vältellä rintatulehdusta ja alapäätulehdusta. Raskausläskien kanssa ei kehdannut näyttäytyä julkisesti uimapuvussa. Uimapukukin oli virttynyt, joutuisin ostamaan uuden. Jouduin ostamaan toisen mallisen kuin olisin halunnut, ja pelkäsin uuden halterneck-uimapukuni valahtavan ja paljastavan intiimit paikat kriittisellä hetkellä kylmästä vedestä noustessani. Tarvitsin paljon sporttisemman, sellaisen toppimallisen tai painijaolkaimisen. Sellaista ei löytynyt, eikä sellaisen etsiminen Alexin kanssa ollut edes helppoa. Poikahan kieltäytyi jo nukkumasta päiväuniakin usein reissuillamme. Pimeällä en voinut mennä ollenkaan, sillä avunhuutojani tuskin kuultaisiin. Valoisalla paikan ohi sentään kuljeskeli lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Sitten tuli köhä. Ja seuraava köhä, - aina kun olin suunnitellut. Kaksi kertaa olin vähällä päästä mukaan sellaiseen yhteiseen talviuinnin aloitustilanteeseen, jossa olisin saanut joltain kokeneemmalta vähän opastustakin, mutta sitten unohdin tai tuli este. Aaargh. Miten nopeasti ne kolme vuotta menivätkään !

Aurinko paistoi upeasti. Hengitykseni höyrysi kävellessäni pukukoppiin. Liikkeellä oli väkeä juuri sopivasti,  - ei ketään ihan siinä laiturilla suoritustani  ihmettelemässä, mutta lapsiperheitä rannalla leikkimässä, lenkkeilijöitä, joku valokuvaamassakin. Se oli hyvä, sillä en kehtaisi kääntyä yleisön edessä takaisin kastautumatta.  Mummin tekemät villasukat jalassa toivat turvallisuudentunnetta. Pukukopin peilin ajattelin olevan nyt se peili, josta ensimmäisenä huomaan kilojen alkavan karista uuden sporttisen alun myötä. Pari kertaa viikossa kävisin jatkossa uimassakin. Tajunnanvirtaa pää täynnä kävelin laiturille ja tunnustelin portaita. Vieläkin jalkani hapuillen löysivät yhden alempaa. Ja sitten menin. Pieni hetki vedessä, suuri askel itsetunnolle. Pystyisin siis joskus vielä siihen maratoniinkin, jos vain haluaisin.