Rakastan kevättä. Rakastan lämpöä ja vaaleanvihreitä sävyjä, jotka verhoavat ankeanharmaan maan ja saavat unohtamaan lumen alta paljastuneet koirankakat ja sulamisvesien kostuttamat kengät. Rikkaruohotkin tuntuvat talven värittömyyden jälkeen taivaan lahjoilta, ja positiivisuuden puuskissa oma energiataso tuntuu nousevan vähintään potenssiin kolme.

 

Lenkkipolkukin alkaa kutsumaan, ja jopa hirveän inhottava hölkkä tuntuu ajatuksena mahdolliselle. Kun lenkeiltä palatessa on kamera täynnä kukkakuvia, voi tietää lenkkeilleensä kuntoonsa nähden sopivalla sykkeellä.

 

Voisiko ulkoilmaelämä (jossain lämpimässä maassa) olla kaikessa kauneudessaan se ihmiselle tarkoitettu perimmäinen olomuoto?

 

Joskus parikymppisenä kävin usein silloisen kotikaupunkini taimipuutarhoissa ihailemassa perennojen taimia. Pienikin määrä ylimääräistä rahaa muuntui liian helposti taimipurkeiksi pyöräntarakalle. Olin saamassa työpaikankin pelkästään luettuani illat pitkät kasvikirjoja, sillä läheinen taimitarha etsi myyjää, ja minä osasin kaikkien tavallisimpien perennojen hoito-ohjeet ja latinankieliset nimet ulkoa.  Nykyään, pihattomana, tyydyn uskottelemaan itselleni ja läheisilleni käyväni lenkillä käydessäni oikeasti kuvaamassa kukkia, tarkastelemassa vadelmapensaiden kukintaa ja keräämässä  nokkosen versoja.

Jatkuisivatpa lämpimät säät!