Tänään ystävä lähti. Annoin hopeisen sydänmedaljonkini, kuluneen ja vanhan, sillä hän veisi kuitenkin palan sydäntäni mukanaan ja hopeinen olisi ainoaani parempi. Särkyi se kumminkin. Alexin kuva hopeanvärisissä kehyksissä muutti myös hänen mukanaan uuteen osoitteeseen. Itkua aamulla, itkua päivällä, iltapäivällä tyhjyys.

Olen lenkkeillyt eilen ja tänään. Olimme molempina päivinä Alexin kanssa pulkkailemassa kauan. Askelmittari mittasi matkaa, lämmin suihku huuhtoi hiet kotiin palattuamme. Mies laittoi meille kaakaota iltapalalle, ja voi, miten hyvälle se maistuikaan. Kauhean paljon arjen huolia unohtui tarpoessa umpihangessa. Oma mieliala koheni, kun sain katsella Alexin riemua hänen kiljuessaan ison mäen laskettuaan "IGEN!!!!" täyttä kurkkua onnellisena kuin mikäkin. Halusin, että ehtisimme olla töiden jälkeen ulkona kaiken siihen liikenevän ajan, sillä niin hullulle kuin se tuntuikin, voisivat vaikka nämä kaksi päivää olla tämän talvean ainoat lumiset päivät. Mistä näistä säistä nykyään tietää.