Illalla en taskulamppuni kanssa uskaltanut kymmenen jälkeen koluta maastoa paria sataa metriä pidemmälle. Olen arka liikkumaan siihen aikaan pimeällä. Ajattelin, että aamulla Alexin herättyä lähdemme kävelemään eilisen kotimatkamme reitin kaupalta kotiin. Alex heräsi 8:05 ja koska silloin lastenohjelmat TV:stä ovat jo alkaneet, ajattelin surun olevan vielä suurempi, jos palaamme reissusta tyhjin käsin ilman Nallea ja lisäksi sitten lastenohjelmatkin ovat menneet. Niinpä katsoimme ensin Pikkukakkosen, söimme aamiaisen ja vasta sitten minä yksin lähdin "viemään roskia". Parempi, ettei Alex edes tiennyt etsinnästäni, jos mitään en löytäisi.

Sydän pamppaillen taitoin matkaa. Katsoin maanrajaan, oksanhangat, ikkunalaudat, kaikki. Usein ihmiset nostavat löytämiään esineitä vähän ylemmäs, siksi en voinut mennä pelkästään nenä maassakaan. Ajattelin mennä tien toista puolta kaupalle ja tulla toista takaisin, sillä en enää edes muistanut, kummalla puolella katua missäkin kohtaa olimme kulkeneet tai minkä suojateista ylittäneet. Kun pääsin etäisyydelle, josta näin kaupan pihaan, näin meidän myttymme Nallen. Juoksin Nallen luo, kuin peläten, että sen joku vielä ehtisi silmieni alta poimia talteen ennen kuin olisin tarpeeksi lähellä. Kyyneleet kostuttivat silmäkulmat taas, - tällä kertaa ne olivat onnen kyyneleitä. Nalle oltiin nostettu kaupan pihalla olevan kulkuesteeksi sijoitetun kivipaaden päälle, eli ilmeisesti se oli pudonnut kaupan pihalle. Tuoksuttelin, tunnustelin, halasin. Nalle oli aivan oma itsensä, ei edes yökasteesta kostea. Mikään polkupyörä ei ollut ajanut sen yli, se ei ollut edes juuri pölyinen. Puolijuoksua taitoin matkan kotiinkin, sillä olin niin onnellinen saadessani tulla kertomaan Alexille hyvät uutiset. Alex halasi rakastaan samoin heti. Hän sanoi meidän kaikkien tulleen iloisiksi, ja tottahan se oli. Teki mieli lähettää kiitoksia yläkertaan taukoamatta. Ihmiset ovat vielä rehellisiä, kukaan ei ollut vienyt Nallea meiltä pois.