sunnuntai, 14. syyskuu 2008
VOI TÄTÄ ONNEA; NALLE LÖYTYI!
Sydän pamppaillen taitoin matkaa. Katsoin maanrajaan, oksanhangat, ikkunalaudat, kaikki. Usein ihmiset nostavat löytämiään esineitä vähän ylemmäs, siksi en voinut mennä pelkästään nenä maassakaan. Ajattelin mennä tien toista puolta kaupalle ja tulla toista takaisin, sillä en enää edes muistanut, kummalla puolella katua missäkin kohtaa olimme kulkeneet tai minkä suojateista ylittäneet. Kun pääsin etäisyydelle, josta näin kaupan pihaan, näin meidän myttymme Nallen. Juoksin Nallen luo, kuin peläten, että sen joku vielä ehtisi silmieni alta poimia talteen ennen kuin olisin tarpeeksi lähellä. Kyyneleet kostuttivat silmäkulmat taas, - tällä kertaa ne olivat onnen kyyneleitä. Nalle oltiin nostettu kaupan pihalla olevan kulkuesteeksi sijoitetun kivipaaden päälle, eli ilmeisesti se oli pudonnut kaupan pihalle. Tuoksuttelin, tunnustelin, halasin. Nalle oli aivan oma itsensä, ei edes yökasteesta kostea. Mikään polkupyörä ei ollut ajanut sen yli, se ei ollut edes juuri pölyinen. Puolijuoksua taitoin matkan kotiinkin, sillä olin niin onnellinen saadessani tulla kertomaan Alexille hyvät uutiset. Alex halasi rakastaan samoin heti. Hän sanoi meidän kaikkien tulleen iloisiksi, ja tottahan se oli. Teki mieli lähettää kiitoksia yläkertaan taukoamatta. Ihmiset ovat vielä rehellisiä, kukaan ei ollut vienyt Nallea meiltä pois.
Kommentit