Olen viime aikoina pohtinut sitä, mistä syntyy kodikkuus tai sellainen itseä miellyttävä sisustus. Milloin kotona on hyvä olla ?

Tyypillinen surffailukierros muuttuu usein kauniiden blogien ja verkkokauppojen ihastelusta ähkyahdistukseksi ennemmin tai myöhemmin, mikäli yhtäjaksoinen hiiren klikkailu kestää liian  kauan.  Kauniit valkoiset ja helmenharmaat sisustukset ovat liian usein  alkuperältään "uusvanhaa", "vanhanaikaista", "rappioromanttista" ja "tanskalaistyylistä". Miten kaikkia noita sanoja inhoankaan! Selkokielellä synonyymit ovat minulle kaupallista, pinnallista ja  halvanoloista. Tusinatavaraa.  Joka paikassa Mailegiä ja emalikippoja. Ja te, jotka tiedätte minun rakastavan emalia, voitte samaistua tuskaani: minulle kaiken pitäisi olla aitoa ja tavaroilla historia. Rakastan persoonallisia ideoita, pieniä asioita. Aarteita, joita ei tule vastaan muilla.  Omaa pientä vaaleansinistä posliinikulhoani...

...ja sydämellä koristeltua vanhaa Arabian kahvikuppia, jolle koskaan en ole onnistunut löytämään pariksi sille oikeasti kuuluvaa aluslautasta tai toista samanlaista kahvikuppia:

...ja asioiden kierrättämistä uudelleen hyötykäyttöön, niinkuin näillekin Pentikin marjasiirappipulloille on käynyt:

Yritän pitää kantavana ajatuksena sisustamisessa siivoamisen. Liian usein epäjärjestys muokkaa ahdistunutta mieltä uskomaan siihen, että kotiin täytyisi ostaa jotain uutta.