11.9. on Alexin nimipäivä. Kun aamulla kerroin siitä Alexille, hän nosti neljä sormea pystyyn innoissaan. "Ai så här ?!!!", hän näytti sormiaan minulle. Tajusin saman tien. Hän luuli nyt vihdoin syntymäpäivänsä tulleen. Yritin kovin varovasti selittää lannistamatta pientä juhlijaa, että vielä kolme sormea vähän aikaa, mutta nimipäivä tarkoitti sitä, että kaikki Alex-nimiset pojat saisivat tänään keksejä. Alkanut suupielien alaspäinvääntyminen pysähtyi, ei se itku tullutkaan. Ostimme sitten tarhaan kaksi keksipakettia. Itku tuli sitten kuitenkin iltapäivällä siitä, että olin luvannut Alexin saavan tarjota keksejä kaikille lapsille, ja tädit olivat sitten niitä jakaneet tietämättäkään hänen toiveestaan. Alex olisi halunnut tarjota ihan kirjaimellisesti. Pettymys saatiin kuitenkin taas kerran puhuttua pois, - seuraavalla kerralla sitten. Tuo tunteiden kirjo saa välillä meidät vanhemmat hämilleen. Emme ole edes varautuneita siihen, miten pienestä välillä itku silmiin kirpoaa. Pettymyksen hetket ovat pahimpia, kun ei ole oikein keinoja lohduttaa eikä aina osaa selittää asioista sitäkään, miksi jotain tapahtuu.

Töiden ja tarhapäivän jälkeen kävimme sitten yhdessä syömässä sushia samoin kuin Alexin syntymäpäivänä. Jälkiruoaksi sai Alex jäätelön ja isi ja äiti kahvia ja browniesit. Kukkakauppaan oli tullut ihana syystunnelma, väriloistoa piti pysähtyä hetkeksi ihailemaan. Meillä oli oikein ihana ilta yhdessä. Esko-ukki muisti soittaa onnitellakseen vielä myöhään illalla, siitä Alex ilahtui myös kovasti.