Lomakauden lähestyminen tai juuri nyt hyvin konkreettinen puurtaminen, -saadakseni kaikki huhtikuulle ja toukokuun alkuun sovitut asiat tehdyksi-, on saanut minut ensimmäistä kertaa Alexin syntymän jälkeen haikailemaan matkalle. Pari purjelaivakesää pienen pojan kanssa opettivat, että lomailu vaativan, vilkkaan ja helposti sairastuvan lapsen kanssa on helpompaa tutuissa ympäristöissä kuin matkustaen. Niinpä luovutimme, lakkasimme haaveilemastakaan.

Nyt, pitkästä aikaa, löydän itseni selailemasta vanhoja valokuviani viiniköynnöksistä. Alexin astmalääkityksestä luovuttiin pääsiäisenä: ovatko vaikutukset nähtävissä äidissä ;) ?

Kuvat ovat siltä keväältä, jolloin sain tämän toistaiseksi ensimmäisen ja ainoan digikamerani.

Olen ottanut nämä kaikki Bordeaux'sta,

vaikka unikot voisivat olla yhtä hyvin Israelistakin!

Tonnelierin käden jälki...

 

...ja meitä varten katetut juhlapöydät puutarhamajassa. Eikö tällaiseen pöytään päästessään tunnekin itsensä aivan erityiseksi ?

Vaikka châteauita ja katedraalejakin kuvasin, ovat ne kuvat jälkikäteen jotenkin liian juhlavia ja monumentaalisia. En minä ole sellainen ihminen.

Minä kävelen kuvassa tuossa kinttupolun oikeaa laitaa pellonpientaria ihaillen, - näettehän ?

Nytkin, kun ulkomaanmatkalle ei ole mahdollisuutta tässä tilanteessa lähteä oikeasti, on ihana palata muistoihin tehdyistä matkoista. Kumpaakohan sitä enemmän kaipaakaan: lähtemisen helppoutta vai itse matkoja ? Sitä uuden kokemisen jännitystä vai vapautta arjen velvoitteista? Muistoilla ja vahvoilla visuaalisilla elämyksillä on hyvä ladata akkujaan ja kerätä voimaa ihan oikeisiin lähtöihin: ehkä jo lähitulevaisuudessa !

Tänään olin järjettömän reipas. Sunnuntaiksi olisi saatava lorupussi aikaan. Tänään piirsin sinne seitsemän korttia, - ne saavat ajan puutteessa riittää. Saatanpa huomenna laittaa kuvia. Piirtää en osaa niinkuin haluaisin, mutta se, että nelivuotias saaja kuvat tunnistaa, riittää. Aikaansaamisesta saa kuitenkin olla ylpeä, olihan noissa puuhaa.